Alavuden päivän historiaa
Stenbäckien aika, Arvo Sippola:
"Jo aikaisemmin on kerrottu isä-Stenbäckin nuoruuden ajan kotiopettajana olosta Pälkäneellä, jossa hän oli Suomen sodan sotasankarien perheessä ja hänelle kerrottiin sodan tapahtumista mm. Alavuden voitokkaasta taistelusta. Alavuden taistelun muisto leimahti kirkkaaseen liekkiin hänen tultuaan Alavudelle kirkkoherraksi. Vuosina 1869-73 julkaistiin eri niteinä Yrjö Koskisen Oppikirja Suomen kansan historiassa, joka auttoi kansaamme löytämään menneisyytensä. Teoksen merkitys tajuttiin jo silloin.
Uuden Suomettaren pääkirjoituksessa todettiin 12.9.1873 seuraavasti: "Yrjö Koskisen Suomen kansan historia ei ole ainoastaan tärkein ilmaus meidän kirjallisuudessamme, vaan se on itsekin tärkeimpiä tapauksia uusimmassa historiassamme. -Yrjö Koskisen historian ansio ja arvo on siinä, että se antaa meille täydellisen ja itsenäisen kuvan Suomen kansan vaiheista ja oloista muinaisuuden hämäristä ajoista alkaen nyky-aikoihin asti; että se meille osoittaa, kuinka tämä kansa on kasvanut sellaiseksi kuin se nykyään on, että se meille muinaisuudesta näyttää nykyisyyden juuret ja sillä osoittaa tulevaisuuden suuntaa -hän ei ole kirjoittanut Ruotsin valtakuntaan yhdistetyn maakunnan historiaa, vaan Suomen kansan historian."
Yrjö Koskisen historiankirjassa on yksityiskohtainen kuvaus Suomen sodasta. Siinä korostettiin suomalaisten kuntoa ja miehuutta. Suomen sodan seurauksena maa irtaantui Ruotsista ja liitettiin Venäjän keisarikuntaan. Kansallinen itsetunto alkoi näiden tapahtumien seurauksena nousta. Muitakin virikkeitä oli. Vuonna 1848 ilmestynyt J.L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinat vetosivat Stenbäckin perheen jäsenten isänmaalliseen ajatteluun ja herkistivät Suomen sodan perinteeseen. Kansalliskirjailijamme J.L. Runebergin runokokoelma lisäsi sen ajan sotaveteraanien arvostamista. Sama tunne sytytti kansalaispiirejä. Vänrikki Stoolin tarinat ja siinä erityisesti Alavuden taistelusta kirjoitettu Sotavanhusruno sekä Yrjö Koskisen historiakirja herättivät Alavudella voimakkaan kansallisen innostuksen.
Tätä taustaa vastaan nuoret Stenbäckit, erityisesti Gustaf Stenbäck, ryhtyivät viettämään Alavuden päivänä Alavuden taistelun muistopäivää elokuun 17:ntenä vuonna 1873.
Suoranaisia esikuvia 1873 vietetyllä ensimmäiselläjuhlalla on tuskin ollut. Vuonna 1864 oli kyllä Lapualla vietetty ennen näkemättömän loisteliaasti Lapuan taistelun muistoa ja siellä oli paljastettu jopa muistokivikin, mutta perinteeksi tapa ei tullut, vaikka muita kansanjuhlia lapualaiset kesäisin järjestivätkin. On uskottavaa, ettei vuoden 1864 juhla ollut ainakaan Gustaf ja Konrad Stenbäckin esimerkkinä. Pikemminkin voidaan huomio kiinnittää Yrjö Koskisen historiateoksen ilmestymiseen ja siihen, että edellisenä vuonna mainitut veljekset olivat päässeet samoihin ajatuksiin isänmaallisuudesta.
Ensimmäisestä Alavuden päivästä alkaen juhla oli isänmaallinen. Alavuden taistelusta saatiin ensisijassa symboli Alavuden päivälle, jota ei ole ollut myöhemminkään syytä muuttaa. Juhlat järjestettiin tuolloin Röyskön sotilasvirkatalon kentällä. Kyseessä oli suuri kansanjuhla, jonka vaikutus on ulottunut muuallekin kuin vain Alavudelle. Väkeä tuli lähipitäjistä ja muistakin maakunnista. Juhlan ohjelmassa olivat mm. Döbeln Juuttaalla ja Maamme, joka oli ollut monessa yhteistilaisuudessa ennenkin. Juotiin kaksi maljaa: toinen keisarille ja toinen Suomelle. Eniten yleisöä kiinnostivat ampumakilpailut, joissa oli arvokkaat palkinnot. Ammuntojen järjestäjäksi voidaan olettaa Gusti, joka oli metsämies enemmän kuin kukaan veljistään.
Seuraavana vuonna vietetty juhla oli läpilyönti. Uudessa Suomettaressa selostettiin, että pitäjän säätyläiset antoivatjuhlakassan omistaan. Näin hekin näyttävät innostuneen Alavuden päivän juhlista. Ennen juhlapäivää maalattiin julisteita pitäjälle. Tieto juhlista kiiri myös Alavuden ulkopuolelle. Juhlapaikaksi oli silloinkin koristeltu Röyskön alue. Juhla-alueella tungeksi noin 3000 juhlavierasta, joista etäisimmät olivat Ähtäristä ja Ilmajoelta.
Juhlakentän keskellä oli hirsi, jonka päässä liehui valkoinen lippu ja siinä oli sana Kansanhuvitus. Puhujalavan kyljessä oli sana Suomi, jonka yläpuolella iso A-kirjain, Venäjän keisarin Aleksanteri II:n vallan merkkinä. Juhlan ohjelmaan sisältyneet puheet olivat kansalliseen herätykseen liittyviä. Puhtaasti aatteellista puolta ohjelmasta edusti Karl Emil Stenbäckin seuraajan, pastori B.I. Södermanin puhe. Hän kehoitti kuulijoitaan raittiiseen iloon ja yksimielisyyteen. Muuta ohjelmaa oli mm. kilpa-ammunta,juoksu, painija tankoon kiipeily. Ampumakilpailujen osanottajia ilmoittautui 62! Tuomareina olivat mm. Konrad Fredrik Stenbäck, Eero Mäkinen ja Tuomas Heikki Härkönen. Todettakoon, ettei Gustaf Laurentius ollut silloin Alavudella. Puhuessaan ampujille Konrad Fredrik sovitti sekaan päteviä riistanhoidollisia ohjeita ja toivoi, että kesäiset ammunnat kehittäisivät alavutelaiset Suomen mainioimmiksi pyssymiehiksi. Illan hämärtyessä sytytettiin juhlan päätteeksi juhlatulet eli sähikäiset.
Röyskön juhlissa sulautuivat yhteen korkea aatteellisuus ja yhdessäolon ilo, joka antoi virkistystä ja vaihtelua arkipäivään.
Sunnuntaina 15.8.1875 vietetyssä kotiseutujuhlassa piti juhlapuheen Gustaf Laurentius Stenbäck (eli Kustaa Stenbäck, kuten Uusi Suometar kansanläheisesti kirjoitti). Puhe osoitti, että juhlan alkuperäinen tarkoitus, Alavuden taistelun muiston vaaliminen, oli edelleen säilynyt. J. Ojalan Nuori Kivekäs-kirjan mukaan Uuden Suomettaren kirjeenvaihtaja referoi Gusti Stenbäckin puhetta seuraavasti:"Elävällä mielikuvituksella asettaa hän kuulioittensa eteen saman kentän 67 vuotta takaperin. Siellä ei silloin ollut arendatorin puustelli, kuten nyt, vaan pieni tölli Röyskön torppa. Toisella puolella nykyisen Lahdenkylän kohdalla, Wenäläiset valmistivat patteriansa, ja pari päivää myöhemmin oli juuri samalla kohdalla, missä nyt rauhallista juhlaa vietimme, toisenlainen leikki. 17 p. elokuuta 1808 oli, näet, taistelu Venäläisten ja Suomalaisten välillä.
Puhuja kertoi miten täällä esi-isämme urhoollisesti taistelivat, säilyttääksensä lapsillensa, jälkeentulevillensa oman maan ja kansallisen vapauden. Ehkä suomalaisten joukko viholliseen oli paljon vähälukuisempi, saivat he venäläisiltä hyvän voiton. Lyhykäisesti kerrottuansa 1808 vuoden sodan seuraavat tärkeimmät tapaukset ja lopullisen päätöksen, selitti puhuja vielä miten juuri esi-isäimme sodassa osoittama urhoollisuus ja uskollisuus oli syynä siihen, että kansallemme jätettiin kansalliset, kirkolliset ja valtiolliset oikeudet sortamatta; heitä tulee meidän kiittää siitäkin että tänä päivänä saamme kokoontua rauhallista ilojuhlaa viettämään. Vielä muistutti puhuja mitenkä nykyisen sukupolven tulee osoittaa kiitollisuutensa esi-isiämme kohtaan siten, että pidämme lait ja asetukset pyhinä ja tässäkin tilaisuudessa vältämme, ett'ei rikoksella tahrata sitä maata,jossa esi-isämme ennen ovat verensä vuodattaneet uskollisuutensa ja lainkuuliaisuuden merkiksi. Lopuksi esitteli puhuja eläköön-huutoja maallemme, ja vilkkaita eläköön huutoja kuului tuosta tuhat jäsenisestä joukosta. Kohta sitten kaikui rivakkaasti Savolaisten laulu, Honkain keskellä ja muita isänmaallisia lauluja."On luonnollista, että Uusi Suometar tuhlasi palstatilaansa Alavuden kansanjuhlien kuvauksille, olihan Konrad Stenbäck lehden toimittaja. Senpä ansiosta niistä on jäänytkin paljon yksityiskohtaista tietoa ja juhlat ovat tulleet aikanaan suomalaisten tietoisuuteen ja tätä kautta virittänyt itsenäisyysajattelua.
Tämän jälkeen järjestettiin Alavuden päivän isänmaallisia juhlia vuosittain. Paikkana oli Kirkonkylän kansakoulun kenttä. Voimakas aatteellisuus ja virkistävä huvittelu vuorottelivat. Kentälle oli pystytetty pitkä riuku, johon kiipeämällä sai palkinnoksi monenlaisia pikkuesineitä. Tämän takia näitä juhlia alettiin myöhemmin kutsua riukujuhliksi. Arvokkaassa ohjelmassa oli puheita, lausuttiin runoja, laulettiin isänmaallisia lauluja ja esitettiin soittoa. Kun näihin juhliin on ollut alusta pitäen ilmainen pääsy, ne ovat olleet yhdistämässä säätyläis-ja talonpoikaisväestöä, sillä sääty-yhteiskunnan aikaan näillä juhlilla on ollut merkitystä säätyrajojen tasoittajana. Alavuden päivillä on näin luotu pohjaa kansallisesti heränneelle suomalaiselle kulttuurille.
Kansanjuhlien seurauksena sai alkunsa Kansanvalistusseuran alaosasto Alavudella. Vuoden 1875 kansanjuhlien jälkeisenä päivänä joukko pitäjäläisiä neuvotteli kansakoululla yhdistyksen alaosaston perustamisesta. Lehdessä todettiin osaston perustaminen ja sen tarkoitus "yhteisen kansan sivistyttäminen kunnallis-ja kansallishengen virkistyttämiseksi". Asia ei kuitenkaan ollut sujunut yksinkertaisen kivuttomasti. Monen ruotsinkielisen ja -mielisen virkamiehen oli vaikea myöntyä uuteen suomenmielisten kansanvalistusyhdistykseen. Uusi yhdistys sai myös voimakasta kannatusta, sillä jo kuukauden kuluttua siinä oli 42 jäsentä, eniten Vaasan läänin maalaiskunnissa. Ottilia Stenbäck toimi Kansanvalistusseuran alaosastossa johtajana.
Jo aikaisessa vaiheessa, mahdollisesti jo ennen Alavuden päivän juhlien viettoa vuonna 1867, heräsi pappilan väessä ajatus muistomerkin pystyttämisestä Alavuden taistelukentälle. Muistomerkkihankkeessa olivat mukana Stenbäckin perhe ja piirilääkäri L. Linsen. He valattivat alavutelaisten säätyläisten kanssa pylvään Tampereella ja teettivät sille kivijalustan sankarihauta-alueella. Patsas valmistui 1869 ja Juuso Stenbäck haki sen renki V. Luoman kanssa Visuvedeltä, jonne se oli tuotu laivalla Tampereelta. Sen pystyttämistä ei kuitenkaan hyväksytty, joten rovasti Stenbäckin kehoituksesta rauhan säilyttämiseksi patsas yön Alavudella olon jälkeen vietiin takaisin Visuvedelle ranta-aittaan odottamaan, koska Tampereelle ei ollut laivaa menossa.
1860-luvun lopulla rovasti Stenbäck ei kuitenkaan luopunut niin vähällä patsashankkeesta, vaikka patsas pitikin silloin viedä takaisin Visuvedelle. Heti ei kuitenkaan voitu ryhtyä hankkimaan uutta. Syntyi kuitenkin mahdollisuus, kun Salmenvuoressa tehtiin louhintatöitä Tampere-Vaasa -radan rakennustöiden yhteydessä. Uuden patsaan piirustukset laati ratainsinööri Herman N onnen ja hän hakkautti kiviobeliskin kivenhakkaaja Juho Lahnasella valistuneiden alavutelaisten myötävaikutuksella.
Viranomaisten vuoksi obeliskia kutsuttiin "Aleksanteri I:n patsaaksi".
Kun Alavuden päivä vuonna 1881 lähestyi, annettiin nimismies Westersrandille kehoitus mennä aikaisin vuoteeseen sinä iltana, kun patsas tuotiin edellisen muistomerkin aiotulle jalustalle. Se pystytettiin ilman juhlallisuuksia yöllä 17.8.1881. Patsaasta ei puhuttu jälkeenpäinkään, eikä nimismieskään vaatinut sen poistamista. Kaikessa hiljaisuudessa vuonna 1898 muistomerkkiin hakattiin teksti "Kaatuneille Suomen sankareille 17.8.1808".
Ensimmäisen kerran julkinen huomio kohdistui obeliskiin Alavuden päivänä vuonna 1908, jolloin tuli kuluneeksi 100 vuotta Alavuden taistelusta.Obeliskista on tullut keskeisin muistomerkki sankarihauta-alueella. Sille lasketaan kukat ja kukkalaiteet sankarihaudoilla tapahtuvissa tilaisuuksissa.Edellä kerrottu Visuvedelle viety patsas unohtui sinne aina vuoteen 1916 asti. Tällöin toisen maailmansodan vallitöissä patsaan olinpaikka paljastui ja pylväs kuljetettiin maanviljelijä Herman Aimon omistamaan Armisveden saareen, missä se pystytettiin metsän siimekseen mutta jouduttiin vielä kerran kätkemään kauas metsään, kun santarmit olivat kuulleet siitä. Vapaussodan jälkeen se pystytettiin uudelleen saarelle muutamaksi vuodeksi.
Vuonna 1925, viisikymmentäkuusi vuotta sen jälkeen kun patsas oli ollut Alavudella, Alavuden Suojeluskunnan esikunta kokoontui kauppias Terhon kotiin. Mukana oli myös Vaasasta pankinjohtaja Luutonen, jolla oli huvila Visuvedellä. Sieltä hän toi terveiset Herman Aimolta, joka oli kummastellut, mikseivät alavutelaiset hae heille kuuluvaa vanhaa muistomerkkiä. Kun rovasti Schroderus lupautui maksamaan kaikista vaivoista Herman Aimolle sen ajan rahaa 500 mk, patsas päätettiin hakea Alavudelle. Näin monien vaiheiden jälkeen patsas pystytettiin Alavuden päivänä 1925 ja se tunnetaan nimellä "Katkaistu tykinpiippu", koska se on katkaistun tykinpiipun muotoinen."